Kaikkien aikojen metafyysikot ovat uskoneet arvojen vastakohtaisuuteen, tulematta ajatelleeksi, että ehkä ne vastakohtaiset arvot ovat kansanomainen sattumanvaraisuus, ja että ne lisäksi vielä on nähty ”sammakkoperspektiivistä”* (2).
    Nietzsche on lainannut termin ”sammakkoperspektiivi” maalaustaiteesta. Saksan kielelle läheisessä tanskan kielessä, jota osaan, käytetään sitä sanaa nykyään rahvaanomaisesti valokuvausterminä, ja se merkitsee maan pinnalta (tai yksinkertaisesti pinnalta) ylöspäin valokuvaamisen perspektiiviä, tanskaksi frøperspektiv.
    Kirjassaan Ecce Homo** Nietzsche pitää saksalaista henkeä ruoansulatushäiriönä (luvussa ”Miksi olen niin viisas?”). Kyseessä on hillityn moraalin aiheuttama ruoansulatushäiriö; saksalainen keittiö on pidättyneen siivo. Ei kai ole vaikea keksiä, että erittäin aloillaanpysyvän Kantin henkinen ummetus johtui lopulta alituisesta tasaisella maalla oleskelusta. Kantin horisontissa ei ollut koskaan korkeuksia, vaan persoonallisen moraalinen saksalainen keittiö. Kantin suhde Königsbergiin ja sen suhde puolestaan merenpinnan läheisyyteen aiheutti Kantin sammakkoperspektiivin. Kuten jokaisen muunkin ainutlaatuisen filosofin, Kantin moraali todisti ratkaisevasti, kuka on juuri hän. Häntä ei ohjannut ainoastaan tahto tietää, vaan hänen tahtoaan tietää ohjasi persoonallinen moraali. Se moraali puolestaan on muodostanut kaikkien aikojen metafyysikkojen tapana päättää sen heille tyypillisen ennakkoluulon, että totuus on kätkeytynyt jumalan huomaan, ”asiaan itseensä”. Metafyysikkojen tyypillistä ennakkoluuloa Nietzsche nimittää kuolemattoman sielun atomismiksi. Siitä uskosta johtavat metafyysikot, arvoisat filosofit, ”tietämisensä”. Se kastetaan ”totuudeksi” (2).
    Mutta myös persoonattoman, yksinkertaisesti sivistyneen ihmisen, varsinkin tieteen kanssa tekemisissä olevan ihmisen tapauksessa voi käydä ilmi, että hänessä on pieni itsenäinen kellonkoneisto, joka hyvin vedettynä tekee rohkeasti työtään. On melko samantekevää, millä alalla koulutetun ihmisen kellonkoneisto toimii (6). Hän voi yhtä menestyksekkäästi olla niin sieni- kuin taloustieteilijäkin. Filosofissa sitävastoin ei ole mitään niin persoonatonta kuin mykologia.

    Kirjassa ”Hyvän ja pahan tuolla puolen” Nietzsche tuo esimerkiksi persoonallisesta filosofista Epikuroksen, joka Nietzschen mukaan oli Platonin vastainen. Mutta voi arvata, ettei Epikurosta Platonissa liikuttanut niinkään tämän itsensä lavastaminen, taide, jonka Nietzsche tuo esiin, kuin se, että Platon oli Epikuroksen tietämä filosofi; ja Epikuros vihasi kaikkia muita filosofeja***. Epikuros oli vielä persoonallisempi kuin Nietzsche kirjassaan ”Hyvän ja pahan tuolla puolen” pikaisesti viittaa (7). Epikuroksen opettaja oli Demokritoksen seuraaja Nausifanes, josta Epikuros ei tiettävästi milloinkaan käyttänyt muuta nimeä kuin Nilviäinen. Epikurokselta on peräisin seuraava sitaatti, jossa hän Nilviäisen lisäksi kirjoittaa myös murisijoista,  mikä tarkoittaa toisia filosofeja:
    ”Oletan, että nuo murisijat pitävät minua Nilviäisen oppilaana ja luulevat, että olen kuunnellut hänen opetustaan joidenkin nuorukaisten kanssa, jotka imivät sitä kuin sienet vettä. Hän on nimittäin varsin kehno mies...” (W.J.Oates, The Stoic and Epicurean Philosophers, s. 47.)
    Epikuroksesta ilmeisesti luotaantyöntävää Platonin idealismia kritikoi Vanhassa Kreikassa Aristoteles, joka tunsi atomisti Demokritoksen ajatuksia, ja joka kritikoi atomisteja moittien heitä juuri teleologian puuttumisesta. Voisi luulla, että Demokritoksen myöhempi seuraaja Epikuros olisi voinut tunnustaa ideoidensa alkuperän, mutta ei. Epikuros kun onkin liittänyt tietyn teleologian Demokritoksen oppiin, jonka mukaan maailma koostuu atomeista ja tyhjyydestä – atomit alkavat Epikuroksella pudota alaspäin, kun Demokritoksella atomit ovat liekinkaltaisessa liikkeessä. Sitävastoin Epikuros ei puolla Demokritoksen teoriaa siitä, että atomien liikkuminen on luonnonlakien alainen. Determinismillä oli Vanhassa Kreikassa jumalallinen alkuperä, ja Epikuros oli vallitsevia uskomuksia vastaan; siitä hieman alla.
    Nykyinenkin Länsimaailma todistaa, kuinka hyvin atomismi ja Epikuroksen opetus sopivat yhteen. Lännessä on nykyään oleellista pohtia, mitä aineita ja kuinka paljon syödä, koska aineellisen rikkauden aiheuttama velttous synnyttää paljon ylipainoisia ihmisiä, vaikka aineellisesti köyhän Epikuroksen ongelma oli huono ruoansulatus, ei jatkuvasta anaalivaiheessa olosta syntynyt ylenmääräinen kasa omaisuutta. Epikuros tarvitsi atomismia ruoansulatushäiriöiden lievittämisen lisäksi vielä pelon lievitykseen; nimittäin pelon sen edessä, että jumalat voivat sekaantua ihmisten asioihin, sekä että sielut kuolevat ihmisruumiiden mukana. Sielu koostuu Epikuroksen teoriassa aineesta, ja lyhyesti sanoen kuollessa hajoaa sielukin, mutta sen atomit eivät. Ja ihmisten sekaantumisen kanssa Epikuros koetti tulla itse toimeen, kuten voi päätellä Epikuroksen suhtautumisesta toisiin filosofeihin; ja niinkuin alla selviää, myös orjiin ja hetairoihin.
    Nykyään Lännessä suunnilleen puolet ihmisten määrästä on ylipainoisia. On opittavaa Epikurokselta, joka piti omaa ja yhteisönsä elämistä vedellä ja leivällä viisaana tekona, koska herkkujen metsästys kuulemma tekee rauhattomaksi – sielun atomit alkavat herkkuja tavoitellessa liikaa törmäillä toisiinsa. Epikuroksen hedonismissa on kahdenlaisia nautintoja – dynaamiset eli rauhattomaksitekevät, ja staattiset. Tyytyväisyys sopivan vatsantäyden johdosta, joka on staattinen nautinto, on parempi kuin mahanpurut liian ruoannauttimisen jälkeen. Epikuroslaisen dogmatiikan mukaan kaikkein tärkein on vatsan nautinto, jonka saa punnitun kohtuullisesta ravitsemuksesta; viisautta ja kulttuuriakin tulee pitää vatsan nautinnosta lähtevänä. Sellaiseen kantaan suostuvat nykyisessä Länsimaailmassa monet, jotka laskevat huolella kaloreita ja käyvät ikävyydestä hölkkäämässä.
    Nietzsche varoittaa periaatteiden teleologiasta (13), sillä se on alistavaa ajattelua, joka asettaa tietämisen tosiolevaksi ja kaiken muun siitä johtuvaksi; tai sitten olkoon tosiolevana Kantin noumen, joka jää ihmiselle saavuttamattomaksi. Oikeastaan Parmenides oli ensimmäinen katoamattoman substanssin metafyysikko, jonka mukaan mikään ei muutu, reaktiona Herakleitoksen kaiken muuttumiseen, vaikka Nietzsche pitää Sokratesta metafyysisen pahan lähteenä. Tässä kohtaa ei saakaan jättää mainitsematta Herakleitosta ja hänen vastakohtaisuusteoriaansa. Ikuisen taastulemisen yhteydessä Nietzschen pitäminen herakleitosmaisena on ilmeisesti erehdys, sillä siitä huolimatta, että Herakleitoksen vastakohdat (mistä virta virtaa ja mihin virtaa) muodostavat yhden (virta), kattaa se yksi jumalallisen ja inhimillisen vastakohtaisuuden (ks Giorgio Colli, Filosofian synty).
    "Herakleitos kommentoi Homeroksen kuolemaa näin: ”Nähtävien asioiden suhteen ihmiset tulevat petetyiksi niinkuin Homeros, joka oli kaikkein viisain kreikkalainen. Häntä pettivät ne täitä poimineet nuorukaiset, kun he sanoivat: "sen, minkä olemme nähneet ja saaneet kiinni, olemme päästäneet vapaaksi; ne, joita me emme ole nähneet emmekä myöskään saaneet, olemme pitäneet." Homeros ei nimittäin kyennyt ratkaisemaan, mitä tässä Herakleitokselta siteerattu arvoitus tarkoittaa, ja kuoli sen aiheuttamaan masennukseen." (Edellinen on sitaatti Aristoteleelta.)
    Herakleitoksen sävy on halveksiva. Herakleitos moittii toista viisasta agonismista. Tässä jumalallinen taantuu arvoituksesta ensimmäisen oleellisen askeleen. Herakleitos ei ole jumala, mutta se, mitä hän tekee, on aivankuin jälkikaiku jumalallisen arvoituksen esittymisestä, sillä Herakleitos esittää itsensä Homerosta viisaampana, hän tietää, mitä Homerokselle esitetty arvoitus merkitsee. Nimittäin ihmiset tietäessään nähtäviä ilmiöitä pitävät niitä todellisina, mitä ne eivät ole. ”Nähtävät asiat, jotka olemme saaneet,” on miellettävä todellisuus, jonka meidän aistimme ovat pyydystäneet. Siksi näiden nähtävien asioiden on annettava mennä. Herakleitos sanoo: ”Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.”
    Ensimmäinen Homerokselle esitetyn arvoituksen teema sopisi kyllä Nietzschelle, mutta toinen: ”kätkettyjä asioita, mitä emme ole nähneet emmekä saaneet, kannamme mukanamme” viittaa mystisen kätkettyyden primääriyteen ulkoisen maailman miellettyyn ruumiillisuuteen verrattuna.
    Herakleitoslainen arvoitus on transsendenttinen, se on jumalan viittaus kätketystä tuonpuoleisesta. Herakleitoksessa ruumiillistuu tämän- ja tuonpuoleisen transsendenssi – tämä lause aiheuttaa ilmeisesti tyytymättömyyttä; mutta tämän- ja tuonpuoleinen muodostavat sittenkin yhden, yhden vastakohdatta ei olisi toista. Herakleitos näyttää, missä on raja. Aikaisemmin, maailmassa ilman selvää rajaa (tämän- ja tuonpuoleisen välillä), jumalallinen arvoitus oli arvaamattomuutensa tähden hirviömäinen ja hävittävä. Herakleitos päästää jumaluuden arvoituksen irti. Hän ei astu kahta kertaa samaan jokeen. Hän on viisas. Siitä lähtien Vanhaan Kreikkaan ilmaantuu agonismi, viisasten kamppailu.
    Sen saman agonismin kanssa Epikuroskin koettaa päästä jumalten ohitse. Ja mielestäni Nietzsche pitää tuota samaa agonismia koko pahan lähteenä. Collin mukaan Herakleitoksesta lähtien sen avulla taisteltiin arvaamattomien jumalten kanssa. Eikö arvaamattomia jumalia voisi Nietzschen kontekstissa pitää elämän heittäytymisenä eteemme? Nähkäämme, että se, mikä heittäytyy vaativana eteemme, on elämä; eivät voittoisan agonistiset problemat ole niitä, millä voi pettää elämää, tehdä elämälle kepposia. Eikö Nietzsche tahdo sanoa juuri sitä? Nietzsche tarjoaa periaatteiden teleologian sijaan periaatteiden säästäväisyyttä. Sitävastoin Epikuroksen täytyi kehnon vatsansa vuoksi suosia säästäväisen kohtuullista ravitsemusta, ja hän kirjoitti kolmesataa kirjaa (7); mutta kuoli kuitenkin ummetukseen.
    Oppinsa dogmaattisuuden Epikuros takasi tulevillekin polville pitkällä toisten filosofien vastaisten pilkkanimien sarjalla, johon kuului mainittu Nilviäinen.

    Nietzsche ottaa käsille Descartes`in välittömän totuuden, että ajattelen, siis olen (16), joka on Schopenhauerin käsityksen mukaan tahdon, siis olen. Ja vaikka syön, siis olen pyrkii osoittautumaan yhtä välittömäksi totuudeksi, niin kuka on se minä, joka ajattelee, että haluaa ja syö? Kuka se minä on; ja se on Nietzschelle peruskysymys. Onko minä vain olemassaolon tietämistä? Jos on, on kyseessä tahto alistua tietämiselle; mutta oleminen on jotain paljon enemmän.
    Alistava filosofia, joka systematisoi yhdenmukaistaen, syntyy yhdenmukaistavan kieliopin vaikutuksesta – tässä Nietzsche sanoo jotain filologisesti oleellista (20), sillä vasta 1900-luvun loppupuolella ehtii kielitieteessä paivänvaloon sama ongelma, että on harhauttavaa asettaa indoeurooppalainen kielikunta muiden maailman kielten perustaksi, jonka perusteella niitä arvioida, kuinka hyvin ne sopivat tai eivät sovi indoeurooppalaiseen kielioppiin. Indoeurooppalaiset itse ovat vuosisatoja pitäneet Raamatun mukaan hepreaa maailman alkukielenä. Tällaisessa prosessissa on kyse alistamisesta ja alistumisesta, ei tahtomisesta. Ja vaikka verrattuna moniin muihin indoeurooppalaisiin kieliin kieliopillinen suku on tanskan kielessä melkoisesti taantunut, synnyttää tanskalaisissa tuttavissani hämmästystä, että viron kielessä ei ole kieliopillista sukua. Enemmistössä maailman kielistä ei ole kieliopillista sukua. Mutta olen sanonut tanskalaisille tuttavilleni, ettei kiinankaan kielessä ole kieliopillista sukua, ja lisännyt vielä provosoivasti, että han/hun on niin kiinan kuin viron kielellä ta. Se provokaatio on onnistunut heidän kanssaan yllättävän hyvin – hetken hiljaisuuden jälkeen on sanottu, että sellainen asianlaita kuuluu sopivan hyvin yhteen jonkin itämaihin mukautetun teorian kanssa.
    Alistava ajattelu on nykyään tasavertaisuuden perusteella ehdollista. Mutta oleminen on ehdotonta (22).

    Olemme aina ymmärtäneet säilyttää tietämättömyyden linnamme (26), piilopaikkamme, joissa voimme nauttia ilomielisyydestä, reippaudesta ja käsittämättömästä vapaudesta – ”Ja pitäkäämme ihmisiä ympärillämme puutarhana” – sitaatti Nietzscheltä (25) – tuo jälleen mieleen Epikuroksen, joka oli puutarhuri, ja jonka oppilaskuntaan Ateenassa kuului kansalaisten lisäksi niin orjia kuin hetairoitakin. Se seikka teki Epikuroksesta hyökkäysten uhrin. Jokainen pitkä sota, jota ei voi käydä avoimen väkivaltaisesti, tekee ihmisen myrkylliseksi (25). Pitkäksi venyvä mahdollisen vihollisen seuraaminen tekee ”persoonalliseksi”. Epikuroksen tunnustukseksi on sanottava, että hän ei tyytynyt puutarhassaan hyvään makuun, ja ainakin kirjoitti rivouksia, jotka oli tähdätty filosofeihin hänen puutarhansa ulkopuolella. Itsetyytyväisyys on huomattavasti vähemmän opettavainen tilanne kuin pitkä pelko – vaitelias viha pohjautuu moraaliin. Itsetyytyväisillä ihmisillä on ”sammakkoperspektiivin” vuoksi sammakon käynti (27). Sellainen perspektiivi vaatii hienoja tulkintoja, jotka olisivat vaikeasti ymmärrettävissä, sillä siitä muodostuu piilopaikka ihmisille, jotka ovat sammakkokävelyn kanssa pulassa. Sammakkokävelyn ja hienojen tulkintojen eron muodostaa ylittävä arvojen hierarkia, yhdessä tapauksessa nähdään alhaalta ylös ja toisessa tapauksessa ylhäältä alas.
    Nuorella iällä kunnioitetaan ja pannaan pahaksi, näkemättä niiden ohella nyansseja. Elämän paras voitto onkin taide huomata vivahteita (31). Kansanomaiseen valokuvaukseen kotiutunut ”sammakkoperspektiivi” on aivan jotain muuta kuin taide huomata vivahteita (31). Nuoruudelle on ominaista vivahteitta skaala syvän kunnioituksen ja vihaisuuden välillä. Innokkuus tekee ajan mittaan nuoren ihmisen vihaiseksi itseään kohtaan, nuoresta kunnioittajasta tulee itsensä epäilyksenalainen. Silloin hän astuu periaatteessa ”nuoruuden” vastustajien puolelle. Kuluu ehkä vielä vuosikymmen, kun hän ehkä ymmärtää olleensa vielä ”nuoruuden” vastustajanakin liian nuori tahtoakseen jäädä arvoitukseksi (42). Elämän arvoituksesta on hiivitty jo Herakeitoksesta alkaen ohitse (minun, ei Nietzschen väite).
    Uudet filosofit tahtovat jäädä arvoitukseksi. Ovatko ne uudet filosofit uusia ”totuuteen” ihastuneita? Melko todennäköisesti, sillä tähän asti kaikki filosofit ovat rakastaneet omia totuuksiaan. Mutta päinvastoin kuin Epikuros, eivät uudet filosofit ole dogmaatikkoja. Jos he ovat antaneet elinolosuhteiden kohdella itseään äärimmäisen ankarasti, heidän elämäntahtonsa korostuu ehdottomaksi vallantahdoksi (44). Se on vapautta elää. Laulu ”tasavertaisuudesta” ja ”myötätunnosta kaikkea kärsivää kohtaan” on dogmaatikkojen laulu, jos palauttaa mieleen Epikuroksen puutarhan. Siellä oli vapaus laulaa niitä lauluja, mutta se laulaminen ei tehnyt vapaaksi, sillä joka moraalissa on oleellisinta moraalin pakollisuus. Sellainen puutarhaan suojautunut dogmatiikka osoittaa uskontojen vaarallisuuden – nimittäin kun uskonnot esiintyvät suvereeneina, ei ihmisen välineinä. Sama koskee moraaleja.
    Epikuroksen suvereeni dogmatiikka esitti hyvää uskoa hallitsevaan moraaliin (186), että se olisi voinut olla vielä paljon parempi kuin oli; nehän olivat vain toiset filosofit, jotka eivät olleet niin moraalisia kuin Epikuros. Epikuroksen puutarhanhoidon kanssa sointuu yhteen se, että Schopenhauer soitti joka päivä päivällisen jälkeen huilua... (186). Niin ettei se ollut suinkaan vain Immanuel Kant, joka pienen ja täsmällisen kellonkoneistonsa ajamana liikkui Königsbergin kaduilla kaupungin asukkaiden varmana ajannäyttäjänä, ollen sen lisäksi akateemisena filosofina persoonallinen individi.
    Nietzsche ei kirjoita niin paljon Epikuroksesta kuin tässä näyttää; Lännen moraalinen tauti on Nietzschen mukaan alkanut sofisti Sokrateesta, joka vahvisti tietämisen totuusvarmaksi moraaliseksi hyväksi (201). Että rakastaako vihollistaan? Nietzschen mukaan tässä ehdotuksessa on jotain tiedettävää. Sen tiedettävän taustalla opimme vihaamaan silloin ja juuri silloin, kun rakastamme kaikkein tulisimmin (216). Hyve on siinä rakkaudessa ja vihassa voittaa elämä, ei vain tietämisen kautta viha. Vihatkaa ja rakastakaa (257)! Voittaa voi paljon enemmän kuin tahtoessaan pettää itseään moraalinaamiaisissa. Tahto pettää itseään ei ole tahtomista, vaan pyrkimystä ”pois” (19). Eurooppalainen ”sekaihminen”, eli plebeiji, tarvitsee joka tapauksessa naamiaisia. Historia on hänelle välttämätön naamiaisvaatteiden varasto (223). ”Hän vaihtaa lakkaamatta vaihtamistaan” (223). ”Mutta hänen kaikkein miellyttävin naamiaisasunsa on tietty sosialistinen myötätunto. Ja heikkotahtoisten fatalismi kaunistuukin hämmästyttävästi; se on hänen hyvä makunsa (21)."

    Tiedän prinsessan****, joka on niin vähän muodikas kuin mahdollista ("niin vähän muodikas kuin mahdollista", katso: Ecce Homo, luku ”Hyvän ja pahan tuolla puolen”). Hän pyrkii ylöspäin, mutta ei nuorekkaasti jättäen vivahteita huomaamatta. Hän ei ole prinsessa hyvien tapojen tähden. Ja minä olen prinssi; tahdon olla.

**- Friedrich Nietzsche, "Ecce Homo", virontanut Jaan Undusk, Tallinn 1996.

*** - Vanhan Kreikan suhteen tukeudun pääasiassa Bertrand Russellin kirjaan “Länsimaisen filosofian historia”, (suomentanut J.A.Hollo, Juva 1996); paitsi Homeroksen ja Herakleitoksen suhteen, missä tukimateriaalinani on ollut muistiinpanoni Giorgio Collin kirjasta ”Filosofian synty”, suomentanut Jussi Vähämäki, Helsinki 1997.

**** - Kaarina Ormio, Jaan Pärnamäe ja Elin Tanding Sørensen taideprojektissa "Prinsessa Algieba, Prinssi Betelgeuze ja Prinsessa Bellatrix matkustavat ympäri Itämerta".